Muinainen kiinalainen filosofi Laozi on kirjoittanut ”hiljaisuudessa on suuren voiman lähde”. Tätä ei tule muistaneeksi, kun ympärillä raikaa lasten äänet ja koloillassa on täysi touhotus päällä. Yhteisen näkemyksen hakeminen menee helposti huutoäänestykseksi.
Partioryhmässä on aina monenlaisia lapsia. Se on rikkaus ja kaikki ovat tärkeitä juuri sellaisena kuin he ovat. Joukossa tapaa olla reippaita peruspartiolaisia, innokkaita ja auttavaisia. Lisäksi ryhmässä voi olla lapsia, jotka tarvitsevat erityistä huomiota tai apua ja niitä, jotka riehuvat ja meluavat ja vievät paljon johtajan huomiota ja energiaa. Viimeksi mainituista puhutaan eniten ja kurssejakin järjestetään, että ryhmä saadaan rauhallisemmaksi. Kaikkien edellämainittujen varjoon ja, surullista kyllä, vaille riittävää huomiota jäävät hiljaiset lapset. Minulle he ovat vaikein ihmistyyppi.
Hiljaiset ovat siinä mielessä helppoja, että he eivät häiritse, tekevät yleensä mitä sanotaan tai ainakin osaavat hiljaa ja numeroa tekemättä luistaa hommasta. Hiljaisista ei ole mitään riesaa. Tämä ei riitä minulle. Tiedän, että he ansaitsevat osansa huomiostani ja sen mieluusti suonkin, jos innokkailta, meluisilta tai erityistä tukea vaativilta ehdin. Ja vaikka ehtisinkin, en tiedä, millainen huomio on toivottavaa.
Tiedän, että voin hyväätarkoittavasti toimiessani aiheuttaa ujolle lapselle piinallisen tilanteen, kun nostan hänet esille tai kysyn mielipidettä. Toisaalta en tahdo antaa sitä kuvaa, että hänet olisi suljettu ulos joukosta. Sopiva määrä kannustusta ja omaa rauhaa on täysin yksilökohtaista ja tutustuminen vie paljon aikaa. Äänekkäämmät lapset kyllä tekevät selväksi, mikä kiinnostaa tai ei todellakaan kiinnosta ja mitä mieltä he ylipäätään ovat. Asiasta ei jää epäselvyyttä. Mutta mistä minä johtajana voin tietää, mikä hiljaisia lapsia kiinnostaa? Edes kysyttäessä tähän ei tule vastausta.
Joskus nuorena johtajana teetin vartiolle paperilla kyselyn. Se oli demokraattinen tapa, sillä kaikki saivat näkemyksensä tasapuolisesti huomioiduksi. Kovin ääni ei ratkaissut ryhmän kantaa. Sen hetkisen ryhmän hiljaisin piti erityisesti tavallisista kokoontumisista. Olin siitä hiukan yllättynyt, mutta hänelle ilmeisesti oli mieleistä osallistua, jos ei tarvinnut juurikaan puhua. Yleensä hän seurasi hiukan sivusta muiden kohnotusta ja kai niin saa toimia, jos sellaisesta sattuu pitämään.
Toinen tapa huomioida kaikki, on selvää kaavaa noudattavat kiertävät vuorot. Jos sisaruspiirin kynttilä sytytetään vuorotellen, ei vuoro lankea aina äänekkäimmin tehtävää haluavalle, vaan osuu myös sille, joka ei puolusta oikeuksiaan. Avatar-elokuvassa tavallinen tervehdys kuuluu ”I see you”, ”minä näen/huomaan sinut”. Toivon, että hiljaisetkin tuntevat partiossa olevansa toivottuja ja huomattuja tavalla, joka ei heistä ole kiusallinen.
Parasta mitä ryhmälle voi tarjota, on turvallinen ympäristö. Jokainen saa olla oma itsensä, tietenkin muut huomioiden. Toivon, että hiljaiset tuntevat saavansa partiossa onnistumisen tunteita ja äänensä kuuluviin, vaikka eivät sitä minulle kertoisikaan.
