Molekulaarisen solubiologian professori Johanna Ivaska tutkii tiiminsä kanssa syövän biologiaan liittyviä perusilmiöitä, kuten sitä, miten syöpäsolut pääsevät liikkumaan ja leviämään elimistössä. Partio tuo vastapainoa kiireiseen työhön, ja onpa siitä ollut apua tutkijan urallakin.

Laboratoriotyötä ja soluvideoita

– Monella on tutkijoista sellainen kuva, että me vain istutaan yksin jossain pölyisessä kopissa ja hämähäkinseitit roikkuvat kulmakarvoista, naurahtaa Ivaska ja jatkaa: Todellisuudessa tämä työ muistuttaa enemmän kokkiohjelmaa.
Laboratoriotyö on pitkälti eriväristen liuosten siirtelyä putkesta toiseen, mutta Ivaska tekee tiiminsä kanssa soluista myös videoita, joista näkee, miten solut liikkuvat. Työ on vaikeasti ennustettavaa, koska kukaan ei tiedä vastauksia etukäteen.

–Laboratoriossa työskenteleminen on vähän kuin olisi koko ajan pt-kisoissa, Ivaska vertaa. –Kisoihin voi valmistautua etukäteen, mutta todellisuus yllättää aina.

Monipuolisia työpäiviä

Työpäiviensä aikana Ivaska keskustelee työryhmänsä kanssa tutkimustuloksista, lukee tieteellisiä artikkeleita, ja tekee välillä itsekin kokeita laboratoriossa. Professorina hänellä on myös paljon ”ikäviä hommia”, eli hallinnollisia tehtäviä ja palavereja. Akateeminen tutkijan työ on kuitenkin melko vapaata: omat työpäivänsä saa suunnitella pitkälti itse. Ennen koronaa Ivaska matkusteli paljon ja osallistui kansainvälisiin konferensseihin. Niissä esitellään tutkimustuloksia ja keskustellaan kollegojen kanssa tieteen uusista mahdollisuuksista. Nyt ne ovat siirtyneet nettiin.

Tiimin jäsen löytyi partiosta

Yläasteikäisenä Ivaska halusi toimittajaksi, mutta pian haaveet vaihtuivat tutkijan työhön. Ivaska pääsi Turun yliopistoon opiskelemaan biokemiaa, ja maisteriksi valmistuttuaan hän siirtyi lääketieteelliseen tiedekuntaan tekemään väitöskirjaa. Kun tohtorin tutkinto oli taskussa, Ivaska lähti kolmeksi vuodeksi Lontooseen post doc -tutkijaksi. Sen jälkeen hän palasi Turkuun ja perusti VTT:n tutkimusyksikköön oman tutkimusryhmänsä.

–Ensimmäinen väitöskirjatyöntekijäni on itse asiassa rekrytoitu partiossa, erävaelluksen SM-kisoissa, kertoo Ivaska.
Vuonna 2008 Ivaskasta tuli professori. Professuuri on tuonut työhön paljon hallinnollisia hommia ja byrokratiaa, mutta niiden rinnalla Ivaska pyrkii edelleen tekemään mahdollisimman paljon käytännön työtä.
Retkeily lähellä sydäntä

Ivaskan perhe asui ulkomailla hänen ollessaan lapsi, mutta muutti Suomeen juuri ennen Ivaskan koulun alkua. Ivaska liittyi saman tien Kaarinan Sädetytöt -lippukuntaan, jossa hän vaikuttaa yhä.

–Sain partiosta heti hyviä ystäviä, jotka ovat edelleen ystäviäni, Ivaska kertoo.

PJ-kurssin jälkeen retkeilystä pitävä Ivaska lähti mukaan piirin retkeily- ja luontojaoston toimintaan. Pian hänestä tuli sen puheenjohtaja. Partion ja työn yhdistäminen oli kuitenkin ajoittain hankalaa, kun tekemistä oli niin paljon. Partio jäikin hetkeksi, kun Ivaska muutti Lontooseen. Nyt Ivaska toimii Kaarinan Sädetyttöjen tukiyhdistyksessä Säde ry:ssä. Hänen kaksostyttärensäkin ovat partiossa, Louhen Tytöt -lippukunnassa.

–Partio ja luonnossa oleminen tarjoavat vastapainoa hektiseen tutkijan työhön, Ivaska sanoo.

Partio antaa eväitä tutkijankin työhön

Ivaskan tutkimusryhmässä on kaksikymmentä gradu-, väitös-, ja post doc -tutkijaa kuudesta eri maasta. Heistä moni on partiolainen, eikä se ole sattumaa.

–Partiolaiset ovat hyviä ja sinnikkäitä tutkijoita, kehuu Ivaska.

Ivaskan mukaan partion johtajuuskokemuksista on työelämässä hyötyä, koska ne opettavat kantamaan vastuuta ja viemään projektit loppuun asti.

Partion johtajuuskokemuksista on työelämässä hyötyä, koska ne opettavat kantamaan vastuuta ja viemään projektit loppuun asti

Tärkeää työtä

Ivaska kannustaa ajattelemaan tutkijan työtä uudella tavalla: se ei ole vain laboratoriossa nyhjäämistä, vaan myös tieteellisten tekstien kirjoittamista, ihmisten tapaamista tai vaikka tiedelehden päätoimittamista. Tutkijoita tarvitaan yliopistojen lisäksi myös yrityksissä.

–Tutkijan työ on tärkeää, ja kiinnostavaa, sanoo Ivaska.