“Tämä on kaikkialle ympärillemme levittäytyvä suunnaton, alkuperäinen, ulvova äitimme Luonto, yhtä kaunis ja lapsiaan rakastava kuin leopardi.” – Thoreau, Kävelemisen taito

Luin eräänä päivänä yli 150 vuotta vanhaa kirjallisuutta, jossa yhdysvaltalainen luontofilosofi Henry David Thoreau toteaa jo vuonna 1862, että ihminen on erkaantumassa luonnosta. Hänen mukaansa ihmisten pitäisi vaellella ja “harhailla” luonnossa enemmän. Kuulemma luonnossa kävely avartaa mieltä ja vain harvat oikeasti edes osaavat harhailun jalon taidon.

No minä menin ja kokeilin. Järjestin vaelluksen Liesjärven kansallispuistoon, jonne minä, siskoni ja äitini matkasimme varsin innostuneina. Päästessämme paikan päälle alkoi sataa. Oli muutenkin aika kylmä. Paljon hehkutettu Kyynäränharju nousi jylhänä järvien välistä, mutta oikeastaan halusin vain syödä lounasta, en niinkään ihmetellä sademaisemaa.

Yövyimme pääsiäispakkasen viilentämässä lampimaisemassa, Kaksvetisessä. Vaitonaisina, äitini nyrjähtänyttä nilkkaa harmitellen menimme nukkumaan (ja kuuntelimme vähän Auta Antti! -podcastia; se oli mielestäni aika koomista siinä teltan pimeydessä.) Aamulla keitin kahvia, ja kaasupullosta loppui kaasu, joten veden keittäminen kesti sietämättömän kauan.

Siinä kohtaa mietin, että mikä täällä luonnossa nyt niin hienoa sitten on. Miten tämä kauan keittyvä vesi trangian vähän likaisessa kattilassa tuottaa jollekin jotain iloa?

Hiljaisena aurinko nousi lammen ja villinä rehottavan metsän takaa. Yhtä hiljaa ja yhtäkkisesti keskisuuri sammakko tuijotti minua ja trangiaani lammen reunasta. Vielä hämmentyneempänä minä katselin takaisin. Halusin sanoa jotain, mutten tiennyt mitä.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä Thoreau oli oikeassa. Jospa vain harvat osaavat vaeltelun jalon taidon. Tai ehkä paremminkin; jospa sitä pitää hieman harjoitella. Luonnossa vaeltelussa ei välttämättä olekaan parasta ne mahtavat maisemat, vaan ylipäätään luonnon kanssa oleminen. Se muuttumattomuus, historiallisuus, hitaus. Se, miten kerta toisensa jälkeen saa huomata, kuinka suunnaton, hurja ja elollinen se on. Ja kuinka avuton ja pieni ihminen siellä kaiken keskellä tuntee olevansa – ja onkin.

En tiedä, kuinka opetella kävelemään ja harhailemaan Thoreaun tavoin, mutta aion ottaa selvää. Ja maailman ilmastotilanteen vuoksi aion tehdä sen mahdollisimman pian. Sillä vaikka kahvin keitto kestäisi, niin Liesjärvi tarjoaa vaeltajalleen oivallisen paikan hiljentyä hetkeksi nauttimaan metsästä, järvistä ja keväästä: elämästä ja siinä kävelystä.