Skenaario yksi:
Ollaan kolon pihassa, metsässä, laiturilla. Jollain on uusi hieno ulkoilutakki, merkkituote joka maksoi reippaasti ja joka on tietysti tuoreinta tekstiiliteollisuuden innovaatiota. Sitä voidaan yhdessä ihastella, eikä siinä ole mitään pahaa. Se luultavasti (tai ainakin toivottavasti) pitää hyvin tuulta, hengittää ja on kestävää tekoa. Uuden takin omistajalla on iloinen mieli, ja iloinen mieli tarttuu.
Pieleen mennään, kun kommentoidaan toisten, erityisesti lasten, varusteita: ”taas sillä on jalassa tennarit, ei jotkut perus gore-texit enää maksa marketissa ku muutaman kympin, siis hei ihan oikeesti.”
Skenaario kaksi:
Ollaan kolon pihassa, metsässä, laiturilla. Jollain on mehiläisvahalla käsitelty anorakki, itse tehty puukko ja kätevät eräilyhousut, joissa on jos jonkin kokoista taskua tuluksille, linkkuveitselle ja huulirasvalle. Taskujen tavaroista voi varmasti olla koko porukalle hyötyä, ja tämä tyyppi vaikuttaa tietäväiseltä luonnonkulkijalta, jolta saa vinkkejä joka lähtöön.
Pieleen mennään, kun kommentoidaan toisten, erityisesti lasten, varusteita: ”ilmapatja on väärä, makuupussi on väärä, kerrasto on VÄÄRÄ, toista se oli ennen, nykylapset ne vaan kännykkää räplää eikä osaa olla ulkona ollenkaan.”
Skenaario kolme:
Ollaan kolon pihassa, metsässä, laiturilla. Jollain on yllä partioasu, syystä x. Paita istuu hyvin, on silitetty ja komean näköinen. Kaikki merkit ovat oikeilla paikoillaan, ja kokonaisuutta täydentävät ohjesäännön mukainen siisti alaosa, tummat kengät ja muu paraatipukutilpehööri. Hyvän näköinen asu miellyttää silmää, ansaitut merkit herättävät keskustelua ja jos muillakin on partioasu yllä, luo se ihanaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Pieleen mennään, kun kommentoidaan toisten, erityisesti lasten, varusteita: ”piti olla tummansiniset, nyt on värikkäät raidat, ei kelpaa, tule tänne niin vaihdetaan kengät tai piilotetaan sinut jonnekin, mistä sinua ei näy, ensi kerralla osaat sitten varmaan.”
En pidä välineurheilusta, varsinkin silloin kun kyseessä ei edes ole urheilulaji ja kun välineet eivät ole lajin ydin. Toisin kuin miekkailu, ristipistotyöt tai shakinpeluu, ei partio tarvitse välineitään. Toki ulkoiluvarustus, majoitteet, ruoanlaittotarvikkeet ja tulitikut ovat olennainen osa normaalia partiotoimintaa, mutta partiolainen voit olla myös ilman ainuttakaan lapasta, lämpökerrastoa tai prässättyä paitaa. Edes partiohuivi, tuo supertärkeä symboli, ei tee sinusta partiolaista.
Partiolaisen sinusta tekee ainakin se, että kutsut muut mukaan sen sijaan, että työnnät heitä pois. Partiomaista on erilaisuuden hyväksyminen ja kaverin auttaminen sellaisella tavalla, joka tuntuu kaverista hyvältä. Huolen pitäminen, varusteiden lainaaminen ja säänmukaisen pukeutumisen opettaminen ovat eri asia kuin arvostelu ja pieneksi tekeminen. Partiolaisuutta on läsnä oleminen: ratkaisujen etsiminen syytösten sijaan, olettamusten unohtaminen ja toisen aito kuunteleminen. Partiolaisen parhaat välineet ovat aineettomia, henkisiä välineitä. Ne ovat kaikenvärisiä ja -kokoisia, säänkestäviä, ympäristöystävällisiä ja edullisia – ihan jokaiselle sopivia.
