Ihmiset

Aleksi on ikuinen partiolainen

Lounais-Suomen Partiopiirin ihka ensimmäinen piirinjohtaja luottaa siihen, että junalla on tietty päämäärä, jota kohti se kulkee — vaikkakin eri toimintatavoin. Junalla hän taitaa viitata partioon, mutta mitä hän jälkeenpäin ajattelee piirin pestistään ja alkuvuosien tapahtumista?

Soitan metsän reunalla sijaitsevan omakotitalon ovikelloa. Olenkohan edes oikeassa paikassa? Sanon sen ääneen, kun oven avaa hymyilevä mies.
– Juu, peremmälle vaan!

Aleksi Heikkilä on Lounais-Suomen Partiopiirin ensimmäinen virallinen piirinjohtaja. Hän toimi tehtävässä piirin ensimmäiset kuusi vuotta, vuodesta 2009 vuoteen 2013. Siinä hän nyt keittää kahvia.
– Tää talo on mun lapsuudenkoti, ja nyt ollaan sitten remontoitu tätä jo jonkin aikaa.

Se selittäisi kyllä senkin, ettei Aleksia ole partiossa kovasti viime aikoina nähty. Marski-talvikisoissa hän on nyt ollut rastimiehenä, muuten aika kuluu omaan yritykseen, talon remontoimiseen ja elämään avovaimon kanssa. Partioelämä on nähtävästi jäänyt vähemmälle, mutta muutamia vuosia sitten sitä on tainnut olla sitäkin enemmän.

Muutoksen vuodet

Aleksi istuu alas ja kertaa tapahtumia ääneen. Hän vaikuttaa asialliselta, mutta muistelee vuosia kyllä tunteella.
– Pyöritettiin käytännössä kolmea piiriä. Rauhallinen ilta oli sellainen, että oli vain kaksi kokousta, Aleksi hymähtää.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomen Partiolaiset halusi niputtaa pienempiä partiopiirejä yhteen, jotta ne toimisivat paremmin ja yhtenäisemmin. Turku ja Salo sekä niiden lähialueet kuuluivat Varsinais-Suomen Partiopiiriin. Yhdistymistä mietittiin yhdessä Hämeen partiopiirin sekä Satakunnan Partiolaisten kanssa. Lopulta päädyttiin yhteistyöhön Satakunnan kanssa. Se toimi. Kulttuurieroja tietenkin löytyi, mutta hallinnollisesti piirit olivat yhteistyöhön halukkaita.

Moni vastusti sitä silti:
– Erityisesti lippukunnat piti saada uskomaan, että tää on hyvä juttu, Aleksi kertoo.

Uusi piiri -kampanja puhui kuitenkin yhdistymisen puolesta. Aleksi oli siinäkin mukana ja siihen aikaan myös Nousiaisten Henrikin lippukunnan johtaja, minkä lisäksi hän toimi piirin hallituksessa.

Kymmenen vuotta sitten

Vuonna 2008 ensimmäisenä piirimme puheenjohtajana toimi Maria “Maija” Lahtinen, mutta pian yhdistymisen jälkeen ensimmäiseksi piirinjohtajaksi äänestettiin Aleksi Heikkilä.
– Minua kiinnosti siinä tyhjä pöytä; kaikille piti löytää mieluinen pesti ja paikka uudessa piirissä. Palo partiossa toimimiseen oli suuri, hän kuvailee.

Aleksin mukaan päämäärinä uudelle piirille olivat partion nousu kiinnostavana harrastuksena sekä lippukuntien tukeminen. Siihen aikaan jäsenmäärä oli vähenemässä ja esimerkiksi johtajaikäisiä oli lippukunnissa vähän. Ohjelmauudistuksilla pyrittiin tekemään kaikille ikäkausille ja aikuisillekin mielekästä partio-ohjelmaa. Ovatko tavoitteet täyttyneet?
– Kyllä täytyy näin jälkeenpäin sanoa, että oli hyvä, kun yhdistyttiin. Yhdessä ollaan vahvempi porukka, ja partiokin on harrastuksena taas maineikas, Aleksi vakuuttaa.

Ikuinen partiolainen

Aleksin ensimmäinen pesti Nousiaisten Henrikin lippukunnassa oli kalustonhoitajana yhdessä parhaan kaverinsa kanssa. Se oli kuulemma hauskaa yhteistyötä, ja siitä partioinnostus lähti virtaamaan.
– Vaikka olisin mitä kouluja käynyt, niin ei siitä olisi näin paljoa saanut. Se näkyy kyllä yrittäjänäkin.

Mutta miten energiaa riitti niin moneen pestiin – lippukunnanjohtajasta saman tien piirin rattaisiin?
– Silloin oltiin nuoria, silloin kiinnosti kaikki.

Eikö nykyään sitten enää?
– Projekti kerrallaan  – nyt on erilaisia asioita elämässä! Kyllä mä siihen luotan, että Lounais-Suomen partiojuna matkaa suunnilleen samaan päämäärään kuin silloinkin, kun tämä piiri aloitti toimintansa.

Oma elämä on vienyt pois siitä junasta, mutta luottoa nykyisiin tekijöihin vaikuttaa löytyvän. Muutosta hän korostaa edelleen. Aleksin mukaan partio ei olisi liike ilman muutosta, sillä se hakee paikkaansa yhteiskunnassa ja pysyy ajassa. On siis hyvä, että tekijät, sukupolvet ja kiinnostuksen kohteet välillä vaihtuvat. Yhdestä muuttumattomasta asiasta Aleksi on kuitenkin aivan varma:
– Partiolaista ei ikinä kukkaan minusta ulos saa!