Vuosi meni nopeasti matkaa suunnitellen. Internetistä hakemalla löytyy monentasoista ja hintaista matkapakettia. Päätimme ostaa lennot ja vaelluspaketin erikseen. Kun työnantaja löi kesälomat lukkoon alkukeväästä, saimme varmistettua matkapäivät ja teimme lopulliset matkavaraukset. Tämän jälkeen oli hieman joutokäyntiä, kunnes noin kaksi viikkoa ennen matkaa alkoi perhosia tulemaan vatsaan samalla kun aloin kasailemaan vaellusvarusteita kaapista. Onneksi retkeily ja vaeltaminen on ollut tuttua puuhaa jo pienestä sudenpennusta asti, niin varusteet löytyivät yllättävän helposti kasaan. Tavaraa tuli yllättävän paljon mukaan, kun piti varautua +25 ja -25 asteen lämpötiloihin.
Toinen kesäkuuta tapasimme Helsingin lentoasemalla. Matkaan lähtivät myös Niko Palokangas ja Joonas Koskinen. Lentoreitti Kilimanjaron lentoasemalle kulki Dohan kautta. Lentoasemalta piti ensimmäisenä ostaa viisumi Tansaniaan. Tämä sujui melko vaivatta, ja hintaa viisumille tuli 50 USDtä. Matkanjärjestäjä oli meitä vastassa astuessamme ulos terminaalista ja vei meidät Moshin kaupunkiin, jossa olimme yötä. Illalla vielä kävimme matkanjärjestäjän kanssa läpi mitä olimme varanneet ja kuinka matka etenisi tästä eteenpäin niin vuoren huipulle kuin sen jälkeiselle safarille. Olimme sopineet, että emme maksa mitään ennakkoon, vaan vasta paikanpäällä, joten rahojen laskun jälkeen jäimme nukkumaan hotelliin ja odottamaan seuraavaa aamua. Aamulla tulisi kyyti, joka veisi meidät Machame-reitin alkupisteelle.
Machame gatelle saavuttuamme alkoi heti satamaan. Ennen vaellusta söimme katoksessa järjestäjän tarjoaman lounaan ja kirjauduimme sisään puistoon. Lähtöpaikalla opastaulu näytti, että matkaa huipulle olisi 40km ja 32 tuntia ja ensimmäiseen leiriin matkaa olisi 11km ja 5 tuntia. Sadeviitta päälle, sadehattu päähän ja eikun matkaan ensimmäiseen vuoren valloitukseen! Ensimmäinen päivä vaellettiin sademetsässä sateessa. Sade ei juuri haitannut kun oli lämmintä ja varusteet sen mukaan. Maisemat olivat tosi mahtavia, eipä ole ennen tullut oltua sademetsässä. Vähän ennen leiriä ilma alkoi kuivumaan ja kun pääsimme ensimmäiseen leiriin, olimme jo pilvien päällä ja aurinko paistoi.
Hetken odottelimme, kun isommat varustelaukut saapuivat ja pääsimme vaihtamaan lämpimämpää vaatetta viilenevään iltaan. Vielä järjestäjän tarjoama päivällinen, pieni hengähdys ja nukkumaan. Lukuunottamatta huiputuspäivää, päivän kulku oli jokseenkin sama kaikkina vaelluspäivinä. Aamulla herätys 6:30, aamupala klo 7:00 ja sen jälkeen taas vaellus jatkui. Toinen vaelluspäivä meni jo selkäesti karummassa maastossa, vehreä sademetsä jäi taakse. Polku oli suhteellisen hyväkulkuista, mutta nyt mentiin jo selvästi jyrkemmin ylöspäin. Toisen päivän vaellusmatka oli 5 km ja 6 tuntia. Loppumatkasta huomasi, että happi alkoi vähenemään ja hengästyi paljon helpommin. Aurinko paistoi mukavasti ja matka taittui maisemia ihaillen. Leiriin saavuttuamme söimme lounaan ja kävimme kiipeämässä vielä vähän ylemmäs aklimatisoitumista varten. Ennen auringonlaskua taas päivällinen, kuulumisten vaihtoa ja nukkumaan.
Aamulla herätessä oli hieman kipeä olo, päätä särki ja olo oli hieman kuumeinen. Buranalla ja maitohappobakteerilla päivä käyntiin. Päivän vaelluksen aikana olo alkoi helpottamaan ja kävely tuntui ihan mukavalta. Päivän vaellusreitti kiipesi ensin Lava tower camppiin, jossa söimme lounaan. Lava tower camp oli jo lähes lumirajassa ja lumivalkean huipun pystyi näkemään selvästi. Tunnelma oli odottava!
Lava tower campista laskeuduimme vielä 700 metriä alemmas Baranco campille yöpymään. Seuraava päivä veisi meidät jo sitten viimeiseen leiriin ennen huipulle nousua. Illalla nautimme vielä auringonlaskusta ja maisemista ennen illallista ja nukkumaan menoa.Yöt olivat jo pakkasen puolella, joten oli laitettava hieman lisää vaatetta makuupussiin.
Joonaksen kanssa vielä sanapeliä puhelimella ennen kuin molemmat nukahtivat.
Neljänteen aamuun herätessä tiesi, että seuraavana yönä oltaisiin jo matkalla huipulle. Vaellusreitti kulki ylös ja alas kahden laakson läpi ensin Karanga camppiin, jossa pysähdyimme syömään lounaan. Lounaan jälkeen matka jatkui kohti viimeistä leiriä, joka oli Barafu camp lähes lumirajassa. Retkikuntamme alkoi olemaan jo melko väsynyt, mutta opas vaati meitä jatkamaan hieman ylemmäs, jotta pystyi arvioimaan vauhdin jota pystyisimme säilyttämään yölllä kiivetessä huipulle. Ilman sen suurempaa taukoa jatkoimme vielä noin 300 metriä ylemmäs ja takaisin leiriin.
Leirissä katsoimme reput valmiiksi ja söimme päivällisen. Päivällisen jälkeen sovimme, että herätys olisi klo 00:00 ja yöpalan jälkeen lähtisimme liikkeelle noin klo 01:00. Moni muu oli lähtenyt jo puolenyön aikaan. Näky oli kuin suunnistuksen Jukolan viestissä, kun lamppuletkoja näkyi kiipeävän kohti huippua. Ryhmän vauhti oli selkeästi nopeampi kuin edellä lähteneiden ja saimme edellä lähteneitä ryhmiä kiinni pitkin matkaa. Käsiä alkoi palelemaan. Minulla oli kädessä vain hiihtohanskat. Sormet olivat kuin jääpuikot, mutta hetken taisteltua sain hiihtohanskat pois käsistä. Onneksi olin ottanut isoäidin tekemät villatumput mukaan ja hetken päästä veri virtasi jo sormiin ja kädet alkoivat lämpiämään.
Hapen puute alkoi olemaan jo huomattava, kukaan ei juuri enää puhunut mitään. Kaikilla oli vain päättäväinen ilme kasvoilla, että huipulle mennään. Ulkopuolisen silmin käveleminen näytti varmasti kuin humalaisen kävelyltä, kun askelia tuli otettua lähes yhtä monta sivulle kuin eteenpäin. Opas joutui välillä huutamaan meille, että “don’t sleep, don’t sleep”: suomeksi “älä nukahda, älä nukahda”. Lopulta edessä siinsi ensimmäinen etappi, Stella point, ennen huippua. Stella pointista nousu alkoi loivenemaan. Tässä kohtaa tiesin, että huipulle päästään. Matkaa ei ollut enää paljoa. Aiemmin nousun aikana useampi yrittäjä tuli jo vastaan matkalla alaspäin. Heistä näki, että vuoristotauti oli vienyt voiton tällä kertaa.
Meidän retkikunnalla oli paremmin onni matkassa ja auringon noustessa lopulta saavutimme Kilimanjaron korkeimman kohdan 5895 metriä merenpinnan yläpuolella.
Huipulla olimme lähes ensimmäisenä sen yön yrittäjistä. Kun olimme ottaneet ryhmäkuvan vuoren huipulta, itsellä alkoi kihelmöimään oikeassa kädessä ja vasemmassa jalassa.
Samalla huomasin, että olin lähes tajunnan rajamailla. Opas huomasi sen saman ja tuli kyselemään vointiani. Kun kerroin hänelle miten voin, niin hän tarrasi käteeni ja lähti samantien viemään minua huipulta alaspäin. Jalat eivät tuntuneet pitävän ja olo oli todella huono. Lopulta kun olimme tulleet noin 500 metriä alemmas alkoi toimintakyky taas palautumaan ja opas laski minusta irti. Loppumatka tuli omin jaloin leiriin asti. Mika lähti minun mukaani, kun tunsi samoja oireita. Joonas ja Niko jäivät vielä fiilistelemään huipulle ja lähtivät myöhemmin alas.
Leirissä olimme noin kahdeksan aikaan aamulla. Pari tuntia levättyä opas tuli kysymään, että haluammeko jatkaa vielä saman päivän aikana alas asti. Matkaa autolle oli noin 20 kilometriä. Pienen neuvottelun jälkeen päädyimme siihen, että jatketaan alas. Suihku ja oikea sänky alkoivat houkuttamaan melkoisesti. Matka tuntui loputtomalta, jalat olivat väsyneet ja polku oli melko vaikeakulkuista. Laskeuduttuamme sademetsään oli sade jo kaikonnut, mutta polku oli todella liukas. Itsellä oli hyvät polkujuoksukengät, mutta muilla oli lenkkarit jalassa. Lopulta maali siinsi edessä ja hymy oli kaikkien korvissa. Yhdessä mennään ja porukalla tehdään, niin kaikki hoituu aikanaan! Tämä oli meille kaikille ensimmäinen vuoren valloitus ja se tehtiin yhdessä onnistuneesti!
Kilimanjaron jälkeen kävimme kahtena päivänä katsomassa villieläimiä Tarangiren ja Ngorongoron luonnonpuistoissa. Ngorongoro oli todella hieno ja kaiken kruunasi leijona lauma, joka vaelsi safariautomme vierestä kosketusetäisyydeltä. Kilimanjarolta matka jatkui vielä Sansibarin saarelle nauttimaan auringosta. Paluulennolla huomasin ottaneeni mukaan tuliaisen nimeltä kolibakteeri tai tarkemmin kolme eri bakteerikantaa. Vatsatauti vaivasi vielä kymmenen päivän ajan matkan jälkeen. Nyt taas vatsa toimii ja kaiken kaikkiaan matkasta jäi todella hyvä maku suuhun! Kohti ääretöntä ja sen yli!
